Hyvää alkanutta vuotta itse kullekin! Lyhykäisen tekstini aiheena on vedonlyöjän klassikko-ongelma. Illan kohokohtana oman joukkueen huippumatsi, ja kertoimen perkeleet ohjaavat betsisormen lyömään omaa suosikkia vastaan. Eilen se taas tapahtui. Suomi-Ruotsi arvokisojen kuolemanotteluna, ja joku unohti päivittää ”kuka pääsee semifinaaleihin” -kohteitaan. Sieltä ylikerroin kiinni Ruotsille. Naps vaan.
En tietenkään suojautunut, koska se maksaa*. Kanadaa vastaan olin samassa tilanteessa, eikä tuntunut missään. Nautin hyvästä pelistä, ja painoin livestä lisää Kanadaa. Tänään oli toisin. Ensimmäisessä erässä olin vielä kohtuullisen tyytyväinen Ruotsin tehokkaaseen viimeistelyyn ja suussani maistuivat katkarapuskågenit. Toisessa erässä löysin vihdoin selkärankani. Tuomarin hylättyä maalin, jota ehdittiin jo juhlia ja hurrin kampattua maalipaikkaan upeasti noussut Hatakka ilman seuraamuksia, oli sinivalkoinen sydämeni ottanut lompakkoni anakondakuristukseen. Lompakko taputti lattiaa, ja hain kaapista leijonien pelipaidan. Loppupelin lähinnä nauratti, että olin heittänyt hyvää rahaa surkealle sinikeltaiselle joukkueelle. Tai eipä itse joukkueessa mitään vikaa ollut, pelinsä vaan sakkasi pahasti.
Onneksi oikeus voitti ja tämänkin vuoden ensimmäisinä öinä pääsin vetämään yksin pimeässä olohuoneessa jutipumppu-tuuletuksia. Hienoja hetkiä. Pelin jälkeen peilistä tosin katseli luopio, joka löi vetoa ruotsalaisten puolesta. Annoin kaiken anteeksi tuolle komealle muukalaiselle, ja suuntasin hymyssä suin nukkumaan. Välieriä odotellessa!
* Tätä lausetta kannattaa käyttää elämässä erittäin säästeliäästi.